Meillä oli tänä vuonna aika poikkeuksellinen joulu. Ei vain siksi, että lapsella oli ensimmäinen joulunsa, vaan myös siksi, että en jaksanut tai ehkä jopa halunnut intoilla joulusta yhtään. Meillä ei ollut yhtään joulukoristetta, ei joulukuusta. Jouluruuista tehtiin kinkku ja ostin perunalaatikon. Isosta kinkusta puolet meni pakkaseen odottamaan hernekeittojen valmistusta.
Olen aina ollut jouluihminen. Ja lahjaihminen. Rakastan pakettien avaamista ja lahjojen antamista. Mutta en halua, että lapsestani tulee materialisti kuten äidistään. En halua tulevaisuuden joulujemme olevan sitä, että lahjoja tulee kymmeniä ja taas kymmeniä, ne avataan hetkessä, laitetaan kasaan ja unohdetaan puolet samantien. Pahimmillaan aattoillan itku tulee jo pakettien avaamisvaiheessa, poislukien siis ne päivällä tulleet joulupukinodotus-itkut. Paketteja on liian vähän tai ne on vääränlaisia. Joulu on pilalla jos se toivelahja on loppunut kaupoista eikä pukki sitä osaa näin ollen tuoda. Tai jos se yksi lahja onkin väärän värinen. Tai vaikka rikki. Tai sopivia pattereita ei ole saatavilla.
Varmasti tässä kaikessa on puolensa, lapsia voi uhkailla ja kiristää tonttujen verukkeella puolet vuodesta ja toki jouluaattoon omalla tavallaan kuuluu myös tuo pukki-lahja-itku-rumba. Mutta silti. Miten ihmeessä saan lapseni oppimaan, että joulu olisi yhdessäolon ja rauhan juhla, ei halpatuotantomaiden tuotannon merkkipäivä?
Yksi keino on varmasti se, että alusta lähtien lapselle ei osteta "liikaa" lahjoja. Tänä vuonna toivoin lapsemme kummeilta, että mielummin tulisivat ajan kanssa käymään kuin ostaisivat lahjoja. Samaa toivoin myös sukulaisilta. Itse emme ostaneet lapselle yhtään lahjaa. Oikeasti, mitä se 7 kk ikäinen ymmärtää niistä lahjoista? Ihmettelin vain jälkikäteen, että olinko ainoa joka näin toimi? Joka ikinen äitiysblogi mitä luen, sisälsi pitkät listat mitä jopa muutaman kuukauden ikäiselle oli ostettu lahjaksi. Paras taisi olla eräs, jossa 1 v 3kk sai lähemmäksi 30 lahjaa. Näistä puolet omilta vanhemmiltaan. Siinä voi olla vaikea pitää tasoa yllä vuodesta toiseen, kun pienestä pitäen tottuu pakettipaljouteen. Yksi neuvo onkin, että niin monta lahjaa kuin on ikävuosia.
Olen huomannut monien tuttavien ja bloggaajien ilmoittavan joulua odotellessa, että aikuisten kesken ei lahjoja vaihdeta mutta lapset saavatkin sitten pakettiautollisen paketteja. Oikeasti, eikö sille lapselle riittäisi vähempikin? Eikö yksi hyvä lahja vastaisi kymmentä huonoa? Jos vanhemmille riittää yhdessä olo, niin eikö lastakin voisi opettaa siihen suuntaan, että joulussa tärkeintä on yhdessäolo, eikä ne lahjat?
Aion jatkossa pyytää (niin kauan kuin voin asiaan vaikuttaa) lapsellemme "aikalahjakortteja". Eli että kummit esim. veisivät leikkipuistoon, teatteriin, leffaan, pulkkamäkeen tai vaikka huvipuistoon, oman budjettinsa mukaisesti. Kun kaikilla on koko ajan niin kiire, niin tälläisilla lahjakorteilla voi "velvoittaa" antamaan aikaa toiselle.
Oma esimerkki on tietysti tärkein. Tästä syystä en toivonut joululahjaksi kuin yhden kirjan. Mitä en saanut. Mutta sain kyllä sellaisia ikuisuustoiveita muutaman, mutta paketteja ei tullut kymmentäkään. Mikä oli hienoa. Mutta vielä hienompaa oli huomata, etten ensimmäistä kertaa elämäni aikana kaivannutkaan niitä paketteja. Paras joululahja oli katsoa lasten leikkimistä ja olla perheen kesken.
En missään nimessä halua kieltää lapseltani joulua kokonaan. Tai siis sitä lahjaosuutta. Mutta haluan, että hän oppii siihen, että lahjoja tulee sen verran, että vielä seuraavana aamuna muistaa mitä on saanut. Ja että niiden luettelemiseen menee alle minuutti. Että yksikään niistä ei lennä roskiin viikon sisällä saamisesta. Joten ensi vuonna, kun muut blogit tursuilevat tavaraa ja äidit ylpeinä listaavat mitä lapset ovat saaneet, tämä blogi ylpeilee sillä, mitä lapsi ei saanut. Turhaa roinaa, tavaraähkyä ja yltäkylläisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti