Ensin sitä lasta odotetaan ja toivotaan vaikka kuinka kauan. Tuntuu, että kuukausi toisensa jälkeen joku lyö ilmat pihalle kun ei vain tunnu onni tulevan omalle kohdalle. Onko elämällä mitään merkitystä jos en saa sitä omaa lasta? Voinko enää koskaan olla onnellinen, jos en saa lasta jonka olen päättänyt haluavani vai luulisinko aina jatkossa, että elämästäni puuttuu jotain?
Ja sitten se lapsi ilmoittaa tulostaan. Onhan se terve? Vaikka olenkin jo sen verran vanha, että periaatteessa riski saada sairas lapsi on suurempi kuin aiemmin? Onko sillä väliä, onko se terve?Saanko toivoa tervettä lasta? Olenko ollut itsekäs kun en ole aiemmin halunnut ajatellakaan lasta oman elämäni ollessa no, vauhdikasta? Onko minun nyt oikeutettua olla onnellinen, kun niin moni muu ei kuitenkaan saa sitä lasta koskaan?
Mitä jos lapsi onkin vakavasti sairas, miten pärjään? Kuinka voin käydä töissä jos lapsi onkin sairas? Vai jäänkö kotiin? Kuka meidät sitten elättää? Onko minusta siihen, sairaan lapsen äidiksi ja hoitajaksi? Pystynkö elämään sen asian kanssa, ettei lapseni tule ehkä koskaan olemaan onnellinen jos hänen elämänsä on yhtä tuskaa ja kärsimystä koska minä olin liian vanha kun häntä aloin odottamaan tai join lasin shampanjaa raskausviikolla 6 ja jouduin käyttämään särkylääkkeitä koko raskausajan, että sain käveltyä ja nukuttua?
Sitten se lapsi syntyy terveenä. Kaikkeahan voi vielä sattua ja sattuukin, eikä loppuelämän onni ja autuus ole tässä ja nyt. Ja sitten se lapsi huutaa kuusi kuukautta. Ei nyt onneksi ihan koko ajan, mutta paljon. Niin paljon, että elämään ei tunnu muuta mahtuvankaan. Välillä pitää mennä tekemään 12 tuntista työpäivää ilman taukoja että saa levättyä. Kyllä.
Mutta saanko olla väsynyt, kun se kauan toivottu maailman paras asia (ihan oikeasti, meidän tyttö on maailman paras asia kaikesta äidin murheesta huolimatta) on tempperamenttinen ja vähäuninen syntymähetkestä lähtien?
Sitten alan miettimään töihin paluuta. Järkevää on mennä pian takaisin töihin, kun on työpaikka ja ura siinä vaiheessa, että työkokemusta pitää saada lisää. Uusia alan ihmisiä valmistuu koko ajan ja kilpailu työpaikoista kovenee ja kovenee. Jos jään lapsen kanssa kotiin, niin tipunko uraputkesta? Uhraanko lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnin jäämällä kotiin, koska kunta ja valtio eivät minua elätä täällä loputtomiin? Jaksanko työpäivän jälkeen vielä olla iloinen ja osallistuva äiti? Kuka tässä asiassa on oikeassa, tutkimukset vai tutkimukset vai todellisuus? Mitä jos teen nyt väärän päätöksen?
Ja sitten se paluu työelämään. Joka paikassa säästetään ja leikataan ja väkeä vähennetään. Työmäärä kasvaa koko ajan, vaikka en ymmärrä miten se voi enää kasvaa mahdottomasta. Koska minun on tarkoitus syödä työpäivän aikana? Tai käydä vessassa? Tai pysyä hereillä kotona työpäivän jälkeen? Vähennän tunteja silläkin uhalla, että työantaja ei tykkää. Mummo onneksi hoitaa lasta kotona. Sitten on aika vaihtaa työpaikkaa uraputkessa edetäkseni. Ja sama kaaos, sama kiire tai oikeastaan vielä pahempi kiire. Ja ahdistus. Ahdistus, joka tuntuu imevän kaiken onnen ja energian, jota ehkä omasin vielä hetki sitten.
Tätäkö tämä sitten on? En halua puhua ruuhkavuosista, en suostu elämään niitä. Olen valmis luopumaan kaikesta muusta, paitsi laatuajasta lapseni kanssa. Mutta kuinka kauan jaksan tai kukaan äiti jaksaa sitä, että työpäivät venyvät ja vaatimukset kasvavat samalla kun Facebook-ryhmät ja Vauva-palstat painottavat, että hyvä äiti on lapsen kanssa kotona vähintään siihen asti kunnes lapsi saa ajokortin tai ainakin siihen asti, että lapsi täyttää kolme. Mutta eikö hyvä äiti myös huolehdi, että lapsella on rahaa siihen ajokortiin tai ainakin kattoon pään päällä?
Milloin on oikeutettua näyttää kieltä (keskisormi on liian ruma sana) oravanpyörälle ja ulkoisille paineille? Sanoa, että haistakaapa kaikki paska ja jättäkää minut rauhaan vaatimuksinenne. En halua kokopäiväiseksi kotiäidiksi, mutta en jaksa olla väsynytkään älyttömien työvaatimusten vuoksi koko ajan. En jaksa, että työasiat tulevat uniin ja viikonloppuihin kun en saa tarpeeksi tukea ja perehdytystä ja joudun toistuvasti tilanteisiin joihin minun ei kuuluisi joutua. En tiedä onko minulla oikeus valittaa, koska monessa, monessa muussa maassa äidit elävät tilanteessa jossa yhteiskunta ei tue kotona olemista ollenkaan ja töissä on käytävä paljon enemmän ja raskaammin kuin meidän täällä hyvinvointivaltiossa. Jos et usko, että elämmme sellaisessa niin suosittelen katsomaan vaikka tuonne itänaapurin tai Ukrainan suuntaan. Kauemmaksi ei tarvitse mennä, kun oma elämä alkaa näyttämään jälleen hyvältä.
Ja mitä sitten, jos tämä lapsi on nyt se ainoa minkä ikinä tulemme saamaan? Kadunko sitä, etten ollut kotona kun lapsi oli pieni vai kadunko sitä, että en ole kotona kun lapsi on vanhempi? Koska tänään voin vielä valita, luonko työuran pohjat nyt vai otanko riskin ja luon ne myöhemmin. Oma valintani on nyt kuitenkin ensihätään on se, että tingin niistä vähistä omista hetkistäni ollakseni lapseni kanssa enemmän ja yritän vielä jaksaa käydä töissä täyspäiväisesti. Vielä, odottaen että se kamelinkin selkä joskus katkeaa.
Synkät on mietteet, kuvat toivottavasti perheen laatuajasta paremmat. Lapsella päällä ihanan MelliEcodesignin froteelegginsit ja t-paita ja äidillä itse virkattu hellehattu, ikivanha turvatoppi ja Globe Hopen hame viime kesältä. Leikimme bernikoiran kanssa omalla hiekkalaatikolla Plaston kotimaisilla leluilla.
Jaksan vielä tänään hymyillä. Huomisesta en ole enää niin varma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti