Välillä tuntuu, että kaikki blogit ovat täynnä nasevia ja hauskoja kirjoituksia siitä, kuinka rankkaa mutta ihanaa lapsiperhearki on. Tuntuu, että nykyään siitä rasittavuudesta halutaan puhua avoimesti rasittavuuteen asti. Kuvaillaan kuinka vaikeaa on lapsen pukeminen, syöttäminen, nukuttaminen, vaipanvaihto. Ja kuinka lapsen vuoksi seistään kaatosateessa leikkipuistossa ja kuinka taaperot kiljuvat kaupan lattialla kun työpäuvän jälkeen kiireessä on pakko mennä ruokakauppaan ja kaikki perheenjäsenet ovat väsyneitä. Kuitenkin melkein aina loppukaneettina on se, että tämä kaikki on sen arvoista. Ja onhan se tosiasia. Lapsiperhearjen voi kokea rankaksi, se oikeasti voi olla rankkaa ja siitä on todella hyvä puhua.
Siitä rasittavuudesta on hyvä puhua, etenkin huumorilla höystettynä koska se auttaa meitä kaikkia lapsiperheellisiä jaksamaan sitä rasittavuutta. Välillä media luo melkoisia paineita ja mediaan lasken myös blogit, joista toisaalta sen rasittavuuden rinnalla saa kuvan, että lapsiperhearki on valkoista sisustusta, trendileluja, muotisynttäreitä, kauniita huolliteltuja äitejä ja siististi puettuja lapsia. Blogeista löytyy myös ahdistavuuteen asti ohjeita (vaikka kaikkia ei ole ohjeiksi tarkoitettu) siitä, millainen on täydellinen äiti. Täydellinen eli sellainen joka kasvattaa lapsensa lapsentahtisesti, ilman kieltoja ja sukupuolineutraalisti. Bonusta tuntuu saavan myös rokotekielteisyydestä, vyöhyketerapiasta ja kestovaipoista.
Itse olen odottanut kauhulla alkavaa uhmaa ja sitä kiireistä ja stressaavaa lapsiperhearkea, missä ei ehdi mitään ja kaikki on väsyneitä ja kiireisiä ja kaipaavat rauhaa. Jotenkin tuntuu, että sitä rasittavaa lapsiperhearkea ei ole meillä eletty enää pitkään aikaan. Eikä kyllä myöskään sitä täydellistä valkoista ja muodikasta arkea. Miksi meidän arki ei sitten ole niin rasittavaa?
Olen keskivertoa vanhempi ensisynnyttäjä koska olin jo yli 30-vuotias kun lapsemme syntyi. Olin kiertänyt maailmaa ja tehnyt vaativaa ja vastuullista työtä ennen lapsen syntymää. Sain lapsen pitkähkön toivomisen ja yrittämisen jälkeen vakaaseen parisuhteeseen ja kohtuullisen vakaaseen elämäntilanteeseen. Olen ollut todella onnellinen siitä, että meillä on perhe missä isä tekee myös ison osan (ajoittain jopa isomman) osan arjen pyörityksestä. Näkisin, että ikä ja kokemus on antanut tietynlaista vakautta ja kun on pitkään saanut mennä niin kuin on halunnut, ei koe jäävänsä enää mistään paitsi.
Meillä on aamut välillä hankalia. Lapsi ei halua herätä, ei halua pukea, itkee kiukkuitkua 20 minuutin automatkan hoitoon. Monesti itkua tulee myös kotimatkalla. Ja se itku on enemmänkin sellaista marinaa, kun lasta harmittaa olla turvaistuimessa ja kun äitiä harmittaa kun lasta harmittaa. Kotona meillä huudetaan "karkuun", "apua" ja "äiti pois". Meillä on uhma ja tahtoikä, enkä tiedä loppuvatko ne ennen minun eläkävuosiani. Tuskin, jos mietin itseäni. Olin todella haastava teini. Voimakastahtoinen ja äkkipikainen. Mutta kun olen ollut koko ajan varautunut siihen, että tällä lapsella on voimakas tahto, niin en ole nähnyt siitä vaivaa. Hyvähän se on, että lapsi tietää mitä tahtoo.
Tällä samalla lapsella oli kuuden kuukauden koliikki ja se kieltämättä oli elämäni rankinta aikaa. Mutta sen jälkeen ollaan nukuttu, vaihtelevasti kylläkin, mutta pääosin hyvin. Päiväunia taapero nukkuu edelleen ja saa nukkua kun yöksikin unta riittää.
Lapsi on myös kiltti vaikkakin omaa oman tahdon. Meillä rakastetaan leluja ja meillä leikitään yksin pitkiäkin aikoja. Meidän lasta ei tarvitse viihdyttää ja siitä olen kiitollinen. Kuten olen kiitollinen myös kaikesta muusta, jopa niistä kaupparaivareista. En koe myöskään vaatteiden pukemisen, huonon syömisen, nukkumaan menemisen tai oikeastaan minkään muunkaan olevan rasittavaa.
Iso syy tähän rasittatamattomuuten on varmasti se, että olen töihinpaluun jälkeen tyhjentänyt kalenterini. En käy juurikaan missään harrastuksissa koska haluan rauhoittaa arki-illat ja viikonloput lapselle ja perhe-elämälle. En halua kruunua päähäni siitä, että en käy ulkona tai jumpassa. En tee sitä siksi, etten olisi muuten hyvä äiti. Ja joskus kaipaan omaa aikaa ja yleensä sitä myös saan jos sitä haluan.
En myöskään jaksa stressata siitä, kuinka siistiä tai sotkuista meillä on. Tykkään kun talossa näkyy lapsen jäljet ja mielestäni on kivaa, kun leluja on ympäriinsä. Se kertoo siitä, että meillä on lapsi jolla on asiat hyvin ja hän tykkää leikkiä. Yritän myös pitää kiinni siitä, että joka kerta kun lapseni minua huutaa tai haluaa leikkiä kanssani, jätän sen mitä olen tekemässä jos se vain on mahdollista ja menen lapseni luokse. Haluan olla läsnä ja paikalla.
On kiva käydä kaupassa yksin mutta on kiva käydä kaupassa myös lapsen kanssa. Välillä me otetaan itkuraivarit hyllyjen välissä, välillä me juostaan äitiä karkuun. Tänään oltiin taas superkiltisti. Meillä ei kuluteta ei-sanaa loppuun mutta sitä käytetään kun sille on tarvetta. Meillä kehutaan kun siihen on aiheutta, oli kyseessä sitten yhdellä jalalla seisominen tuen kanssa (mistä lapsi on innoissaan) tai potalle tullut pissa. En ota stressiä vaipattomuudesta, unitutittomuudesta (no tästä ehkä vähän), unilelujen määrästä (kahdeksan on ihan hyvä) enkä myöskään siitä, ettei meillä puhuta vielä lauseita.
Nämä hetket ovat niin kovin lyhyitä, että haluan keskittyä siihen mitä on enkä siihen mitä pitäisi olla. Olen rauhoittanut elämäni jotta voin olla lapseni kanssa. En koe uhrautuneeni tai olevani jotenkin muita parempi. Tämä on minun valintani. Enkä myöskään voi olla tarpeeksi kiitollinen siitä, että minulla ja lapsellani on hyvä lähipiiri, joka mahdollistaa irtiotot suuntaan ja toiseen kun sille on tarve ja mahdollistaa sen, että meidän 2,5 vuotias taapero on edelleen perhepiirissä hoidossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti