maanantai 18. tammikuuta 2016

Sunnuntaista

Olen täällä blogissa joskus kertonut harrastuksistani. Vapaalasku on ollut iso osa elämääni vielä muutama vuosi takaperin kunnes kroppa ei enää oikein kestänyt. Toisena rakkaana mutta pakon edessä sivuun jääneenä harrastuksena on ollut kiipeily. Lisäksi harrastan sukeltamista mutta sen suhteen aika rajoittaa kaikista eniten. Mutta kun ihmisen rakkaimpiin harrastuksiin kuuluu edellämainitut kolme lajia, on tässä vuosien aikana tullut totuttua siihen, että harrastusporukassa sattuu ja tapahtuu. Ihmiset loukkaavat itseään jatkuvasti, välillä pahemmin ja välillä paremmin. Lisäksi viime vuosina vuorten rinteille on jäänyt muutama tuttu ja tutun tuttu.

Se, että välillä sattuu ja tapahtuu ei tule kenellekään kiipeilevälle tai laskettelevalle yllätyksenä. Vaaralliset harrastukset pitävät sisällään riskejä, jotka jokainen meistä harrastajista tiedostaa. Järjen käytöllä pääsee pitkälle, mutta aina se ei riitä. Asioita sattuu ja tapahtuu vaikka olisi kuinka varovainen ja toimisi kuinka oikein ja sääntökirjan mukaan. Olen jäänyt reissuillani muutaman kerran pienen lumivyöryyn. Molemmilla kerroilla vyöryn laukaisi yläpuolellani laskenut ihminen, jonka ei olisi pitänyt edes olla siellä laskemassa.

Kerran Italiassa en suostunut lähtemään oikaisemaan erään lumiseinän kautta, koska edellisenä päivänä oppaamme oli sanonut, että seinä tulee vielä alas lähiaikoina. Muutama tunti päätökseni jälkeen seinä tuli alas ja vyöryyn jäi viisi ihmistä. Minun päätökseni johdosta koko meidän porukka lähti kiertämään enkä oikeastaan halua edes ajatella mikä olisi ollut se huonompi vaihtoehto.

Kirjoitan tätä tekstiä sunnuntai-iltana. Tänään kuulin huonoja uutisia Alpeilta. Tällä kertaa kyseessä oli ihminen, jonka tunsin mutta jota en ole useaan vuoteen nähnyt. Kaveri, joka oli aina iloinen ja rakasti laskemista. Viimeksi perjantaina katselin Instagrammissa hänen kuviaan. Meistä parhaat lähtevät ensin ja sitä on välillä niin vaikea ymmärtää. Vielä tänään Facebookin uutisvirta on täyttynyt jäähyväisistä ja kaikilla on ollut se sama sanoma. Kaveri oli aina iloinen ja rakasti laskemista.

Monesti näiden uutisten yhteydessä ihmetellään sitä, miksi sinne vuorelle pitää mennä. Se, että sitä pitää ihmetellä kertoo jo kaiken. Sillä ihmettelijällä ei ole mitään hajua siitä, mitä on laskea puhtaassa puuterilumessa, kääntyä isoja käännöksiä ja pysähtyä suu täynnä lunta. Ja sen pysähtymisen hetkellä tunnet eläväsi. Toiset saavat sen elämisen tunteen arjesta, toiset kuntosalilta ja kolmannet kaipaavat jotakin ihan muuta. Osa etsii sitä tunnetta koko elämänsä löytämättä ja osa meistä löytää sen vuoren rinteeltä. Osa jostakin ihan muualta.

Samalla kun suremme menetystä tunnemme iloa siitä, että ihminen on saanut lähteä täältä tehden sitä mitä rakastaa.

Kevyitä ja syviä lumia sinulle kaveri. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti